Mimmi_Kyro_graafinen_suunnittelija

Kuka minä olen?

Mimmistiina, 1992 vuoden talvilapsi, keskonen, täynnä (sarkastista) huumoria ja naurua. Synnynnäisen Diplegia spastican lisäksi reuma liittyi mukaan 8-vuotiaana. Kiitos Reumasairaalaan hoidon tämä saatiin remissioon  vuoden 2009 tienoilla. Muutama vuosi takaperin myös fibromyalgia näytti kyntensä. Näiden lisäksi v. 2008 tehdyn leikkauksen komplikaationa olen kärsinyt neuropaattisesta kivusta. 2012 vuodesta asti minua vaivasi vaikeahoitonen invalidisoiva kipuoireyhtymä lonkassa. Kipuilujen takia esintyy myös ajoittaista masennusta. Mutta itsepäisyyden ja sisukkuuden takia jatkan silti elämääni eteenpäin.

Asioita joita rakastan

Terapiamuotoni ja intohimon lähteeni. Oikeastaan välillä kaikki. Kuvaan eläimiä, ihmisiä, luontoa, tapahtumia… kaikkea mitä voi. Rakastan sen tuomaa iloa, onnistumisen tunnetta, hoitavuutta ja laajuutta. Tulevaisuudessa aion opiskella alaa pitemmälle ja perustaa virallisen Mimmistiina Photography- toiminimen, netissä pyörivän epävirallisen tilalle.
Minulla on omasta mielestäni laaja tukiverkko. Miellän siihen perheeni, ystäväni, tyttöystäväni, kuvataideterapeuttini, hoitotiimini Taysissa ja Ortonissa, sekä kaikki muut minulle jollain tavalla tärkeät ihmiset.  Tässä en ilman heitä olisi, en ollenkaan.
Koen hevosurheilun olevan suuri apu remissioon pääsemiseksi. Lonkkani ovat olleet aina kiukkuilevat, puhuttiinpa sitten tulehtuneista nivelistä tai virheasennoista. Harrastus on myös kokonaisvaltaista hoitoa.  Suosittelen  Kelan ratsastusterapiaa hoitomuotona jokaiselle, jolla on siihen mahdollisuus! Unelmani olisi alkaa todella valmentautumaan vammaisratsastajana ja päästä paralympialaisiin.
Saan asiani välillä paremmin purettua kun kirjoitan. Välillä kirjoitan runoja, joskus taas tarinoita. Tällä hetkellä kirjoitan blogia: Mimmistiina.
Saria lainatakseni: ”Jotkut meistä on luotu puhumaan ja toiset kuuntelemaan. Mut on luotu puhumaan.”  Olen terapiasuhteen myötä oppinut myös puhumaan avoimemmin ja saanut lisää itsevarmuutta. Välillä itseäni oikein ärsyttää miksi en osaa olla hiljaa. 
Muutin Tampereelle pohjoiselta kotipaikkakunnaltani Muoniosta muutama vuosi sitten. Sen lähettyviltä olen alkuperin kotoisin, mutta muutimme pohjoiseen kun olin 10-vuotias. Tampereelle muutto tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta, kun lähellä asuu muita lähisukulaisia. Oikeastaan koskaan minua ei ole hirvittänyt perheen jättäminen n. 800 kilometrin päähän, koska onhan meillä nykyaikaiset yhteydenpitovälineet. – Riidellä ja nahistella pystyy perheen kanssa yhtä hyvin näinkin kaukaa!