Tsemppii. Sie pystyt tähän. Teet parhaas ja katotaan mihin se riittää ens kaudella.

Tiesin, että ne treenit olisivat tärkeät. Tunsin sen, kun psyykkasin itseäni pääni sisällä. Mietin, että olin antanut jo hyviä näyttöjä pitkin viime kautta, mutta nyt pitäisi lunastaa vielä sanomattomia lupauksia. Kipitin kovaa. Tunsin, miten kroppa oli hieman sekaisin siitä kaikesta.

Ne treenit menivät hyvin. Sain paikan. Sitä tietoa seurasi pari oudon sekavaa viikkoa. Koko homma konkretisoitui vasta ennen ensimmäistä harkkapeliä pukukopissa. Wow. Minä olin oikeasti osa jengiä.

Jos joku olisi sanonut minulle kolme vuotta aikaisemmin, että uhraamalla kaiken vapaa-ajan reikäpallon kanssa leikkimiseen poikisi näin paljon iloa, olisin nauranut ivallisesti. En uskonut, että voisin kehittyä kolmessa vuodessa surkeasta sählääjästä ”ihan ok” -pelaajaksi. Että se olisi täysin mahdollista, kun vain treenaa, treenaa ja treenaa.

Noihin kolmeen vuoteen mahtui myös erittäin paljon kipuilua. Ennen yhtä talvista pelireissua mietin, että kuka minulle siunasi tämän palavan halun urheilla. Minulle, joka sairastuin reumaan 7-vuotiaana.

Miten välillä sattui pidellä mailaa kädessä… sitä tuskaa ja turhautumista! Kuinka minun piti pakottaa itseni huilaamaan ja toivomaan, että seuraavana päivänä koskisi vähemmän.

Reumani on opettanut minut tuntemaan kehoni. Olen oppinut jo pienistä asioista ennakoimaan kivuliaita ajanjaksoja. Reuma on myös opettanut nöyryyttä ja kykyä ymmärtää isompaa kuvaa – joskus on ihan ok olla tekemättä mitään. On ok antaa omalle kropalle aikaa ja yrittää sitten uudelleen. Tämän lainalaisuuden huomasin myös treenaamisesta. Treeneissä saa ja pitää tehdä virheitä, jotta niistä oppisi pelejä varten. Joskus pitää pysähtyä miettimään syöttökuvioiden tarkoituksia, jotta ymmärtää, mitä tietyllä harjoituksella ajetaan takaa.

Kauheinta on seista kentän laidalla ja katsoa kun muut pelaavat, eikä itse kykene siihen. Kun keholle pitää antaa anteeksi sen hajoavaisuus, jotta se antaa jälleen mahdollisuuden treenata. Ulkopuolelle jääminen ruokkii samalla loputonta nälkää treenaamista kohtaan. Tajutonta näyttämisen halua, että minä pystyn tähän, antakaa vain mahis!

En ole ehkä lahjakkain ja minulla on haasteeni, mutta luovuttaja minä en ole. Tämä on minun juttuni. Tämän lajin parissa tunnen oloni hyväksi. Sairauteni on ehkä reuma, mutta salibandy on paras lääkkeeni.

-Katja Papinniemi