Aloin pohtimaan mitä vertaistuki on ja mitä se merkitsee minulle. Kuinka tärkeää on, että pystyn soittamaan jollekin ja kertomaan kivuistani ja vaivoistani, vaikka kukaan ei pystyisikään samaistumaan siihen kipuun mitä  koen, mutta on joku, joka sanoo, että kyllä se siitä ja voi hyvin.

Olen aika äänekkäästikin kertonut miltä minusta tuntui kun sain diagnoosin ; maailmanlopulta, elämän päättymiseltä, sekasorrolta ja kysymyksiä vailla minkäänlaisia vastauksia. Nyt viisi vuotta myöhemmin mietin tuota aikaa ja ajattelen, että eihän se oikeastaan niin paha ollut. Yksi syy siihen on se, että olen löytänyt sen kautta todella ihania ihmisiä, jotka ovat käyneet läpi saman kuin minä.  Kuinka paljon olenkaan nauranut itselleni ja kaikelle sille mitä minussa on tapahtunut. Kuinka mukavia päiviä olen saanut viettää erilaisissa tapahtumissa ja retkillä.

Kaikkein mukavinta on ollut kuulla muilta, sellaiselta jota ei edes kunnolla tunne, että niin minullakin. Vaikka sillä hetkellä kun sain diagnoosin luulin olevani yksin, mutta ajan saatossa olen huomannut, että en ole, jossakin on joku samanlainen.

Vertaistuki ei ole vain vanhoille vaan myös me nuoret kaipaamme sitä. Tiedän, että kukaan ei tule kotiovelleni koputtamaan ja hakemaan minua tapaamisiin vaan minun on itse rohkaistuttava ja lähdettävä. En ole katunut kertakaan, että lähetin sähköpostia ja kysyin saako tulla mukaan. Minut otettiin iloisesti, ystävällisesti ja  kannustavasti mukaan. Sillä tiellä olen vieläkin.

Kirjoittaja on SRN:n hallituksen jäsen Elisa Stenberg