Muutun kokoajan. Tulen vanhemmaksi ja ehkä viisammaksi. Joudun tekemään asioita mitä en ehkä haluaisi, minulla on velvollisuuksia ja joudun noudattamaan sääntöjä, jotta olisin hyvä ihminen. Tunnen itseni jo läpikotaisin, enkä välttämättä enää haluaisi tietää itsestäni enempää. Silti minusta tuntuu, että en koskaan tule valmiiksi. Kymmenen vuoden kuluttua täytän neljäkymmentä, mutta silti minusta tuntuu, että olen aina se sama kaksivuotias, joka leikki ja touhusi innokkaasti, oli utelias ja halusi nähdä sekä kokea kaiken. Kuinka pitkälle nuo samat luonteenpiirteet ovat minua vieneet ja miten jotkut niistä on voimistunut tai hiipuneet. Saatan täyttää kolmekymmentä tai neljäkymmentä tai jopa viisikymmentä, mutta aina saman ihon alla olen minä, joka on jo nähnyt paljon ja joka on elämän edessä joutunut nöyrtymään. En tiedä mitä seuraavassa kolmessakymmenessä vuodessa opin, mutta nyt olen oppinut, että elämää pitää elää tässä ja nyt.

Kirjoittaja on Suomen Reumanuorten hallituksen jäsen Elisa Stenberg