Minulle tuli viime yönä, mielestäni ainakin, hyvä idea mistä ajattelin tulla kirjoittamaan postausta. Nimittäin pelkäämisestä. Puhun tästä nyt ainoastaan henkilökohtaisen kokemukseni kautta, en ole aiheen asiantuntija, mutta kyllähän tästä pitää pystyä puhua.

Mitä minä pelkään ja miten se minusta näkyy? Pelko näyttäytyy ja tuntuu minussa valtavana ahdistuksena, vilunväreinä, jännityksen tunteena ja usein myös paniikkikohtauksina.  Minullehan on todettu, että kärsin ahdistus- ja paniikkihäiriöstä ja lähes päivittäin kamppailen jonkinlaisten ahdistuskohtausten kanssa. Paniikkikohtaus vaatii minun kohdallani altistumisen pelolle. Mitä kaikkea minä sitten pelkään? Lista on loputtoman pitkä, mutta mainittakoon tässä nyt matelijat, isot ihmismassat, uudet ihmiset sekä ahtaat paikat. Kun joku esimerkiksi puhuu tai näyttää kuvan sammakoista, vilunväreet menevät pitkin selkärankaani enkä pysty katsomaan kuvaa. Olen myös useammin kuin kerran kieltäytynyt menemästä hissiin, jossa on jo hissin suurin sallittu määrä ihmisiä.

Vaikuttaako minun pelkoni ja ahdistuksen tunteet minun elämääni? Totta kai ne vaikuttavat. Kun ollaan suunniteltu kavereiden kanssa jotain tekemistä Turun keskustan liepeille, on mminun suunniteltava etukäteen mihin parkkeeraan, jotta auto olisi mahdollisimman lyhyen kävelymatkan päässä paikasta missä näemme ja paikasta missä tiemme erkanevat. On tapahtunut niinkin, että suunnittelukaan ei auttanut, joten en uskaltanut lähteä kavereiden kanssa ulos. Pelkään yksin olemista ja siksi yritänkin aina miehen ollessa töissä keksiä jotain tekemistä, joka veisi ajatuksia muualle. Ajan myötä olen oppinut olemaan yksin asunnossamme, mutta en edelleenkään uskalla/ osaa nukkua yksin. Pelkään myös pimeää, mikä mielestäni johtuu ahtaanpaikankammosta. Pimeällä kun herään, niin en osaa hahmottaa ympärillä olevaa tilaa. Siksi nukunkin niin, että jossain palaa valo.

Ihmismassojen pelkoa en osaa selittää, koen sen johtuvan niin monesta eri palasesta. En ole ikinä käynyt festareilla, enkä ole kokenut menettäneeni mitään, mutta olen kuitenkin käynyt yksittäisen artistin keikalla. Olen nähnyt Antti Tuiskun muutamaan kertaan livenä ja viimeksi Naantalin kaivohuoneen keikalla sain paniikkikohtauksen. Keikan avausbiisi meni täysin ohi, koska ihmismassa alkoi työntyä lavan suuntaan ja seisoimme kuitenkin lavan sivussa katsomassa. Onnekseni olin äitini kanssa kyseisellä keikalla, joten mitään lamaantumista tai huomion herpaantumista ei tapahtunut. Äiti lähti vetämään minua ikkunoita kohti missä oli vähemmän ihmisiä ja pystyin rauhoittumaan siellä, ikkunoista tuli hieman ulkoilmaakin. Kyseisestä syystä johtuen otan tylsästi istumapaikat keikoille, jos sellaisia on tarjolla.

Miksi kirjoitan tästä juuri nyt? Koska elämäntilanteeni juuri nyt on sellainen, että minua jännittää aivan tuhottomasti. Jännittää ja pelottaa niin paljon, että hengittäminen on vaikeaa. Miten sitten hallitsen näitä tunnetiloja? Miten saan itseni rauhoittumaan ja tekemään asioita, vaikka ne jännittäisikin? Aloitetaan hallitsemisesta. Pyrin kaikissa jännittävissä tilanteissa vain hokemaan itselleni kliseistä ”hyvin se menee, selviät siitä” ja mietin seuraavaa päivää. Keskitän huomioni muualle: hammaslääkärissä minulla oli mukana puhelinlankaponnari mitä hypistelin, kuuntelen hyvää musaa, puhun kavereille, katson jotain sarjaa tai siivoan. Hypistelyasia toimii kun jännittävä asia tapahtuu jo, kaikki muu on esivalmistelua jännittävään tapahtumaan. Nyt kirjoitan tästä aiheesta, mikä auttaa minua ja toivottavasti joitain teistäkin, käsittelemään asiaa. Olen myös alkanut keskittymään hengitykseeni: hengitän syvään ja lasken kolmeen ja ulos 1,2,3 ja keskityn hengitykseeni. Miten minä sitten teen jotain vaikka se jännittäisikin? Rehellisesti usein siitä syystä, ettei ole muita vaihtoehtoja. Hammaslääkäriin on mentävä, ihan vaikka senkin takia, ettei sieltä tulisi laskua ajasta jonne en mennyt. Entäs sitten kaverien kanssa sovitut menot? Ne tapahtuu yleensä niin spontaanisti, ettei niitä ehdi jännittää sen enempää.

Minua on auttanut myös se, että pelkääminen ja jännittäminen on ihan ok. Ne ovat normaaleita tunteita ja jokainen kokee niitä, jotkut enemmän kuin toiset ja jotkut useammin kuin toiset. Tunteet on ihan ok ja niiden näyttäminen on jopa suotavaa (ei nyt vedetä tähän mitään aggression tunteita), koska niiden patoaminen ei tee hyvää. Jokainen käsittelee tunteitaan itselleen sopivalla tavalla, minä käyn pitkiä keskusteluja itseni kanssa ja kuuntelen fiilikseen sopivaa musiikkia. Pieni jännittäminen tekee ihan hyvää itse kullekin, tärkeintä on ettei anna pienestä asiasta kasvaa isoa mörköä. Ja vaikka mörkö kasvaisikin, myönnän minun mörköni olevan jo ponin kokoinen, on tärkeää puhua asiasta ja hakea apua. Apua on kuitenkin tarjolla, pitää vain uskaltaa avata suunsa.

Ihanaa helmikuuta kaikille!

-Sari