Joka ikinen kerta Reumanuorten tapahtumissa ollessa mielessäni pyörii samoja ajatuksia ja tässä niistä joitakin:

Mikä siinä onkin, että hyvässä seurassa aika tuntuu kuluvan tuplanopeudella?

Olen kaltaisteni joukossa, joten ei tarvitse esittää yhtään mitään. Varsinkaan reippaampaa kuin on, saatika peitellä tai selitellä kipujaan. Kukaan ei ihmettele jos klinkkasen tai vaapun varsinkin aamuisin eteenpäin kuin pingviini.

Näiden tapahtumien kautta syntyneitä ihmissuhteita arvostaa ihan eri tavalla kun näkee niin harvoin. Nähdessäni osallistujien joukossa uusia kasvoja, olen mielissäni, kun saadaan uutta verta joukkoomme.  Ja mikä mahtavinta, vanhoja tuttuja nähdessään juttu jatkuu siitä mihin viime kerralla jäi ja osaa heistä voi kutsua jopa ystävikseen.

Tuntuu kuin olisin noissa tapahtumissa eräänlaisessa kuplassa, jossa on minun lisäkseni vain muut sen kertaiset osallistujat. Unohdan oman arkeni hetkeksi melkein kokonaan. Nautin vain joka hetkeksi täysillä, jonka vuoksi kotiinlähtö on aina yhtä kova paikka ja saa ainakin allekirjoittaneelle kyyneleet silmiin.

Kotiin päästyäni seuraava päivä menee hyvin pitkälti levätessä ihan jo pitkien matkojen takia. Lisäksi kun ei normaalisti ole tottunut olemaan niin sosiaalinen ja vieläpä isossa porukassa, sekin väsyttää. Hetki menee ennen kuin saa itsensä taas kasaan ja takaisin siihen omaan arkimoodiinsa.

En ole kuitenkaan katunut hetkeäkään yhteenkään tapahtumaan osallistumista. Kaikki se mitä noista tapahtumista saan, ovat kipujen arvoisia ja enemmänkin!