Myönnän, että koen välillä kateuden tuntemuksia, kun katson miten ikätoverini etenevät elämässä opiskeluiden ja työelämän parissa. Olisinko pystynyt samaan, jos olisin vain kovemmin yrittänyt? Olenko liian heikko? Olisiko minun pitänyt vain jatkaa opiskelujani, tekeväthän useat muutkin kaltaiseni kipukroonikot niin?

Siitä on yli puolitoista vuotta, kun kävin erään keskustelun ortopedini kanssa. Olin lähtenyt keskeytyksen jälkeen takaisin koulun penkille, mutta kivut yltyivät näyttöpäätetyöskentelyn takia. Hoitoni sijaitsivat Oulun yliopistollisessa sairaalassa, minne matka vei monta kertaa kyseisen syksyn aikana Tampereelta asti. Ne kaikki pitkät matkat koin luovutukseksi kivulle, koin olevani nujerrettu sen voiman alla. Kuitenkin ne kaikki vuodatetut kyyneleet, ensin helpotuksesta kun näin ortopedini ja kuinka olin todella voimaton sen taistelun alla. Lopulta hän otti puheeksi, mikä olisi järkevin vaihtoehto opiskelujen suhteen, koska tukitoimenpiteet koulussa tai lääkehoidon muuttaminen eivät olleet tuottaneet helpotusta. Kaiken lisäksi olin todella, todella väsynyt.

Pidin opiskelujen lopullista päättämistä ensin luovuttamisena. Ajan kuluessa huomasin sen kuitenkin olevan oikea päätös – pystyin alkaa keskittymään kivunhoitoon ja itseni kuntouttamiseen. Ortopedini halusi kovasti, että pääsisin edes jollain tapaa etenemään elämässä – olin kuitenkin jo siihen mennessä 3 vuotta jurrannut paikallani kaikkien hoitojen ja leikkausten takia.

Olen saanut aikaa miettiä, mitä ja miten pääsisin tavoittelemaan tulevaisuudessa häämöttäviä haaveitani. Haluaisin kovasti tehdä töitä ammattivalokuvaajana, kuitenkin kuvaamisen lomassa haluaisin tehdä jonkinlaista tukityöskentelyä ihmisten parissa. Hyvä esimerkki tästä on Miina Savolaisen luoma voimaannuttavan valokuvauksen muoto.

Loppujen lopuksi, kukaan ei ole keksinyt kaavaa, millä tavoin pitäisi edetä. Jotkut etenevät nopeammin, jotkut hitaammin. Jokainen täällä kuitenkin menee omaa polkuaan ja luo sen juuri sellaiseksi kuin haluaa.

Mimmi