Olen sinnikäs, vähän turhankin sinnikäs ja helposti erehdyn vaatimaan muilta mitä vaadin itseltäni. Joskus olisi hyvä antaa olla, nauttia elämästä ja päästää itsensä vähän helpommalla. Olen pystynyt saavuttamaan kaiken mitä muutkin, vaikka sairastan kroonista sairautta. Olen ollut onnekas, että ainakin vielä olen välttynyt suurimmilta kivuilta. Yritän aina ymmärtää muiden tuntemuksia ja kipua, mutta voin myöntää, että olen välillä huono siinä. En aina ymmärrä miltä jostakin toisesta tuntuu, mutta toisaalta kukaan ei välttämättä voi samaistua minun väsymykseen tai huonoon oloon. Myöskään kaikki ne saavutukset mitä olen saavuttanut ei tee minusta sen parempaa eikä huonompaa ihmistä. En saa kruunua pääni päälle tai en välty vastoinkäymisiltä. Olen vain ihminen siinä missä muutkin.

 

Olen kuullut ja lukenut, että välillä jokaiselle meistä tulee aika jolloin on hyvä pysähtyä ja miettiä suuntaa elämässä. Luulin ja uskoin, että se aika tulisi joskus paljon, paljon myöhemmin, ehkä silloin kuin olen keski-ikäinen. Väsymys on vaatinut tarkastelemaan elämää uudella tavalla. Energiaa ei enää ole samalla tavalla ja ylimääräistä energiaa on enää harvoin. On ollut pakko pysähtyä miettimään mitä todella haluaa tehdä elämässä, mihin voimavarat riittävät ja mikä on mielekästä. Vaikka olen sinnikäs niin sekään ei riitä loputtomiin ja haastavinta  tässä kaikessa on vielä se, että minulla on sellainen vaiva, joka ei aina näy päälle päin kuin ehkä mustina silmänalusina ajoittain. Toisaalta olen kiitollinen sinnikkyydestäni, joka on laittanut tekemään asioita ja toisaalta olen ihan tyytyväinen, että jo tässä vaiheessa joudun miettimään, mitä todella haluan tehdä elämässä, mutta en todellakaan toivo, että kukaan joutuisi kärsimään tai kokemaan tätä voimakasta uupumista. Ehkä siihen joskus tulevaisuudessa löydetään keino ettei sitä kenenkään tarvitsisi kokea.

-Elisa Stenberg