Muistan aamun, kun  minut sai kiinni kokonainen valtava lauma ajatuksia. Sellaisia, joille minut tunteva ihminen nauraisi ja väittäisi niitä täysin perättömiksi. Mutta omassa ajatusmaailmassa ne tuntuivat olevan täyttä totta – ne väittämät, joita ei kukaan muu kuin minä itse, ole sanomassa todeksi. Meillä jokaisella tulee välillä hetkemme, jolloin haluaisimme olla toisenlaisia – terveitä, kivuttomia, rajoituksettomia. Olen kuitenkin kuullut usealta tapaamaltani aiheesta puhuessamme, että kaikista koettelemuksista ja ajatuksista huolimatta, päivääkään ei kukaan olisi vaihtamassa pois. Jokainen päivä kasvattaa meitä olemaan sellaisia kuin olemme nyt. Kuitenkaan se mitä ajattelemme, ei ole aina koko totuus.

”Riität minulle juuri tuollaisena.” – Mitä jos en edes itse riitä itselleni?

Sen sijaan, että kuuntelisimme mitä katkera ja väsynyt mielemme yrittää meille kertoa, voisimme keskittyä siihen mitä olemme saavuttaneet elämässämme. Kyllä, minä olen liikuntavammainen kipukroonikko. Ja kyllä, olen riippuvainen sekä henkilökohtaisesta avustajastani, hoitotiimistäni ja läheisteni avusta. Olen ansainnut tutustua moneen ihanaan ihmiseen elämäni aikana – eivätkä he ole tulleet siihen vain säälistä, koska olen vammainen. En usko, että kukaan pystyisi olemaan niin säälittävä vaikka olisi kuinka sairas. Lisäksi minulla on tarpeeni, joiden avulla pystyn elämään mahdollisimman täysipainoista elämää. Miksi se tekisi minusta huonomman, jos se tekee minusta stressittömämmän ja onnellisemman.

Oot tollasena just hyvä, 6/5.

  • Mimmi