Siinä missä Sarin reuma täyttää pyöreitä, tänä vuonna lastenreumani täyttää 15 -vuotta. Monisivuinen yhteiselo on rikastuttanut elämääni hyvässä ja pahassa. En haluaisi vaihtaa pois sitä kaikkea kokemaani – edes niitä pahimpia. Ilman niitä tässä ei istuisi se, kuka tänä päivänä olen.

Tuskin osaisin aavistaakaan miltä tuntuu, kun moneksi viikoksi sinut eristetään täysin kotiisi, koska vastustuskykysi on vain muutamia prosentteja. Tai kun joudut makaamaan vaakatasossa 48h lonkkanivelen piston takia. Ystävyyssuhteesi kärsivät, jouduttuasi olemaan useamman viikon kuntoutusjaksoilla tai kun sinulta kielletään asioita, joista pidät ”koska se ei ole hyväksi reumalle.” En myöskään tietäisi, miltä tuntuu kun lukuisten kokeilujen jälkeen lääkkeet tehoavat. Olet kivuttomampi. Löydät elinikäisiä ystävyyssuhteita kaltaisistasi – ketkä ymmärtävät miltä elämä reuman värittämänä tuntuu.Kun lääkärisi ottaa sinut halaukseen, valaen uskoa ja voimaa.

Tai kun sinulle kerrotaan, että tautisi on pysähtynyt – remissio hiljensi taistelutantereen, josta sinä selvisit voittajana.  

Siitä on yli viisi vuotta. Siinä ajassa kerkiää unohtamaan ja katsomaan eteenpäin. Susi nukkuu syvää, rauhallista untaan. Kuitenkaan sen aiheuttamia hyökkäyksiä, raateluita ei pysty helposti unohtamaan – ne kulkevat mukana haamuina minne menetkin. Erityisesti joka käynnillä jännitän rutiininomaista ultraäänitutkimusta – taudinkuvaani kuuluu, ettei löydöksiä voida juuri todeta kliinisen tutkimuksen vaan ultraäänen perusteella.

Oli 4.12.2015 pimeähkö aamu, kun saavuin tuttuun tapaan Reumakeskukseen. Ultraäänen dopler näytti kuitenkin aivan muuta, kuin mitä sinä aamuna olin ehtinyt ajattelemaan: selkeän reumaattisen tulehduksen.
Siitä päivästä muistan vain sen kauhun, tärinän, lukemattoman määrän kyyneliä ja ennen kaikkea sydäntä raastavan, valtavan pelon tämän ison suden heräämisestä, jonka taistelu minulla oli yhä mielessäni.

Olkoon taistelu millainen tahansa, tiedän etten todellakaan ole yksin.

Mimmi