Sinä aamuna näkyvyys oli heikko ja tien pinta oli jäässä. Sen aamun jälkeen en tiennyt kuinka monta kertaa kertoisin  saman tarinan. Tarinan sanoista ja lauseista, jotka kaikuivat seinille, tuolista johon olisin voinut hukkua, jaloista, jotka eivät halunneet liikkua ja sydämestä, joka ei  halunnut lyödä. Se kaikki tapahtui niin nopeasti, enkä tiennyt minkä muutoksen se toisi: juoksemista tutkimuksista toiseen, lääkkeiden vaihtoa ja dosetin hankkimista.

Sen aamun jälkeen, yritin pitkään elää niin kuin ennen ja olla niin kuin ennen, yritin unohtaa ja hieman myös muuttua paremmaksi. Yritin olla sellainen, josta joku voisi edes hetken pitää, yritin pitää muuria kasassa. Ne ihmiset, joita kutsuin ystävikseni. Ne ihmiset, joiden kanssa olin kasvanut, katosivat ja lähtivät, eivätkä   jättäneet edes lappua pöydälle, vaan sulkivat oven sanomatta mitään.

Sen aamun jälkeen en tiennyt, kuinka vahva muuri minulla oli ystävistä, jotka antoivat minun kääntyillä ja vääntyillä, horjua ja nousta takaisin pystyyn. Ystäviä, jotka kietoivat hartioideni ympärille huovan  ja ottivat sylinsä suojaan, kun lämmin kesäilta muuttui koleaksi yöksi. He muodostivat ympärilleni niin vahvan muurin, että minun oli hyvä kasvaa sen suojassa sellaiseksi kuin olen.

Sen aamun jälkeen tiesin mikä tarkoitus sillä kaikella oli ollut.

 

-Elisa Stenberg