Aloitin vuoden 2015 makaamalla vuodeosastolla – juomaani oli laitettu ylimääräistä, ja epäonninen baarireissuni päättyi ambulanssin kautta terveyskeskukseen. Sanontahan kuuluu, että mitä teet vuodenvaihteessa, teet sitä tulevana vuonna… Hienoa.

Epäonnisuus jatkui erolla ja loppuvuodesta puhjennut fibromyalgia riehaantui täysin. Koko pitkän kevään, jokaikinen sadepäivä sai minut toimintakyvyttömäksi. Elin siihen mennessä monetta vuotta lonkan kroonistuneen kiputilan kanssa, johon ei toimivaa kipulääkitystä oltu vieläkään löydetty. Samaan pakettiin toinen, terveeksi luultu lonkka, veti minut pyörätuoliin. Kyllä nauratti, kun avustajan kanssa mentiin kuntosalille tuolilla, tuoli eteiseen, tuolilla kotiin.

Näihin aikoihin alkoi sopimuskausi uuden kipukuntoutukseen erikoistuneen fysioterapeutin kanssa. Nyt voin sanoa, että se korvasi kaiken mitä siihen menessä olin kärsinyt. Kipu, joka kulutti, raastoi ja ahdisti – ei pelottanut fysioterapeuttiani, vaan hän tiesi mitä teki. Ei mennyt aikaakaan, kun pyörätuoli jäi taakse, mutta tutkimukset jatkuivat silti viidennessä sairaalassa – Lastenlinnassa.

Kesällä uuden lääkityksen myötä hermokivut alkoivat hellittää, kuten myös levottomien jalkojen aiheuttama noidankehä. Kipujen hellittäessä tahti kuntouttamisessa kiihtyi. Aloin ensi kertaa tuntemaan itseni kivuttomaksi ja toimintakykyisemmäksi moneen vuoteen. Reumatologi arvioi, että voisimme miettiä pitkän hoitosuhteemme lopettamista, kun keväällä melkein 10-vuotinen matkani Remicaden kanssa saatiin päätökseen.

Syksyllä teimme matkan Rodokselle. Reuman lopullisen voittamisen kunniaksi, joka oli siihen asti pysynyt yli 5 vuotta remissiossakin. Matkan jälkeen kohtasin kevään ja kesän aiheuttaman väsymyksen, jonka syrjäytin ajatuksella että pääsisin näin hyväkuntoisena. Aloin työstämään asiaa valokuvausopintohaaveet mielessäni. Työstämisen lomassa havahduin lomamatkalta asti kipuilleeseen kyynerpähäni, joka ei antanut yhtäkkiä rauhaa. Pääsin käymään reumapoliklinikalla, jossa kivun syytä tutkittiin – ja elämäni pysähtyi hetkeksi täysin.  Juvenilis arthritis seronegativa is back to bussiness.

Aktivoituminen heitti alkuvuoden haaveet opinnoista tai työkokeiluista uusiksi. Ensi vuosi aloitetaan hieman eri tavoin mitä olin suunnitellut, mutta reuma ei ole este vaan pelkkä hidaste unelmilleni. Aina ei kuitenkaan jaksaisi taistella. Suurin saavutus välillä on, että pääset ylös sängystä sohvanreunalle juhlimaan, kun pääsit siihen asti. Mutta onko annettu mahdollisuutta luovuttaa? – Ei.

Kaikesta huolimatta haluan kiittää kissankaimankumm– eikun oikeasti teitä kaikkia yhdistysläisiä, hallitusta, perhettä, ystäviä. Tehdään 2016 vuodesta upeampi!