Usealle kipuihmiselle on varmasti tuttua, että joutuu antamaan periksi sen hetken tilanteelle ja jäämään pois opiskelu- ja työelämästä muutamasta viikosta jopa useamman vuoden ajaksi. Minulle se on ollut kutakuinkin yli 3 vuotta. Välissä on ollut muutaman kuukauden yrityksiä – vain, että pääsin turhautuneena toteamaan, ettei oma aikani ole vielä. Välillä mietin, tuleeko minusta työkykyistä ollenkaan, niiden lukuisten lääkekokeilujen, tutkimuksten ja uusien lääkäreiden lomassa.

Kaikilla oli kuitenkin sama päämäärä ja sitä kohden olemme varsinkin viimeisen vuoden aikana intensiivisesti edenneet. Asiat alkoivat loksahdella paikalleen. Siinä missä reumaosaaminen vaihtui fysiatriseen, myös fysioterapia vaihtui kipuosaavammalle henkilölle. Viikottainen ankara fyysinen työskentely fysioterapeutin kanssa oli myös valtava psyykkistä, koska kivun pelko rajoitti suuresti omaehtoista kuntoutumistani. Vähitellen toimintakyky alkoi parantua, sopiva lääkitys löytyi ja mielessä orasti ajatus, että joko nyt?

Valokuvaus on minulle se juttu. Pitkällisestä harrastuksesta muodostui kivun myötä terapiamuoto, joka muotoitui minulle tärkeimmäksi tavaksi tuoda itseäni esiin, mutta myös tuoda toisille iloa. Ennen pitkää tajusin, että valokuvaajan ammatti on se mitä eniten haluan. Aloin haaveilemaan opiskelemisesta tuohon ammattiin. Ehdin haaveilla siitä muutaman vuoden, kunnes kuukausi sitten minulle annettiin toivoa että opiskelukuviot voisi hiljakseen palauttaa. Ja mikä parasta, ensi vuoden alussa alkaisi valokuvaajan ammattiin valmistava tutkinto.

Opiskelujen alun lähentyessä alkoikin yhtäkkiä jännittää – onko minusta ja kipukropastani siihen? Pelkoa. Ahdistusta. Ja asiaankuuluvaa jännitystä.

Vastaukseni: Tottakai on.

 

  • Mimmi