Viime viikkoina on tullut  jälleen mieleen Reumasairaala. Poimin vanhasta blogistani kirjoituksen. Oletko sinä saanut hoitoa Reumasairaalassa?

9.9.2013:

”Tämä kirjoitus on omistettu rakkaalle lääkärilleni ja loistavalle hoitotiimilleni. Myös kaikille tapaamilleni ihanille ihmisille ja niille, jotka ovat joskus olleet todistamassa Reumasäätiön sairaalan läsnäoloa.  – Ja  sydämelliset kiitokset ansaitsee erityisesti nämä supernaiset; Hanna, Marja, Susku, Kirsi, Melita ja Kaisu jotka jatkoivat kanssani matkaa senkin jälkeen, kunnes oli aika lähteä uudelle polulle.

Viime kuukautena on tullut muisteltua tavallista enemmän Heinolan Reumasäätiön sairaalaa. Vaikka alasajosta onkin jo vierähtänytkin jo muutama vuosi, on se mielen päällä kuin avohaava. Muistoja kirvoittavat erityisesti ne asiat, jotka omassa hoidossa koetaan toimivan joskus erittäinkin puutteellisesti. Hoidon laatu, saatavavuus ja nopeus ovat niitä, joista sairaala tunnettiin ympäri maan ja harva pystyy lyömään laudalta näitä rautaisia ammattilaisia. Oli helppoa kun koko hoitotiimi oli samassa talossa; näin hoitoa pystyttiin lisäämään tai vähentämään tarvinnan mukaan eri osa-alueittain. Yleensä tiimiin kuului ainakin lääkäri, hoitaja, fysioterapeutti, psykologi, toimintaterapeutti, hammaslääkäri ja silmälääkäri.

Muistan vieläkin ensimmäisen kerran v. 2003, jolloin kävin ensimmäistä ja viimeistä kertaa vanhalla lanu-osastolla. Paikan lämmin ilmapiiri, hoitajat ja muut potilaat hämmensivät. Kaikki oli uutta ja outoa, kun oli käynyt vain yliopistollisen sairaalan reumapoliklinikalla. Kun menin ensimmäistä kertaa lääkärin vastaanotolle, Heinin ensimmäinen lause minulle oli: ”Muista, että täällä sua rakastetaan.”

Reumani oli vaikeasti aktiivinen, joten käyntejä tuli olemaan tiheimmillään joka kuukausi 2 viikon jaksoina. Odotin aina kovasti osastolle pääsyä, vaikka se vaatikin veronsa koulusta ja ystävyyssuhteista. Kuitenkin jaksoilta lähti mukaan yksi jos toinenkin puhelinnumero ja sähköposti. Murheet ja huolet sai jaettua jaksojen aikana muiden samaa kokevien kanssa. Usein vertailimme iltapalapöydässä toistemme lääkkeitä, oli siistiä jos jollain oli muun värinen pilleri sama tylsä valkoinen! Naurua kirvoittavat myös muistot hippaleikeistä tässä 10. kerroksisessa talossa ja seikkailut myöhemmin rakentuneessa hotelli Valossa. Välillä saimme yöhoitajan hermot kiristymään yöllisistä hiippailuistamme ja kikatuksen määrästä.

Murrosikäisenä tuli voimakkaimmin esiin se tavallinen uhma: ”En ota lääkkeitä, tää on ihan perseestä, kuka jaksaa jumpata, miks just mulla on tää tauti?” Siihen osattiin sairaalassa suhtautua luontevasti, vaikka välillä tuli sanaharkkaa milloin hoitajan tai lääkärin kanssa. Heini kuunteli sujuvasti, kun jaksoin mutmuttaa milloin mistäkin asiasta. Tuntui välillä, ettei kukaan ymmärtänyt miltä tuntui vaihtaa koko ajan lääkkeitä, pistää joka kerta tulehtuneita niveliä, saada kuulla saarna jumppaamisen tärkeydestä – paitsi sitten ne vertaiskaverit.

Viimeisinä vuosina, kun osastolle meno alkoi olemaan todella vastenmielistä, Heini sanoi sen olevan parantumisen merkki. Ja niinhän se todella olikin; niveliä pistettiin yhä harvemmin ja alettiin olemaan lähellä toimivaa lääkitystä, kun biologisia otettiin kokeiluun. Kun loppujen lopuksi Remicade ja Prednisolon vakiintuivat voittamattomiksi, sain viimeisellä käynnillä kuulla sen mistä olin haaveillut vuosien ajan: tautisi on nyt remissiossa.

Kuulin uutisen silloiselta ystävältäni, että Reumasairaala lopetetaan. Uskoin sitä huonoksi pilaksi, miten semmoista hulluutta kukaan voisi antaa tapahtua. Kuultuani kuitenkin asian olevan tosi, minut valtasi suuri järkytys. Muistan itkeneeni paljon ja suru vain kasvoi mitä lähemmäksi viimeiseksi tuomittua jaksoa tultiin.
Jakso osoittautui todella viimeiseksi hyvästelyksi. Saapuessamme paikanpäälle media ja mielenosoitus täyttivät alkajaisiksi etupihan. Osastolle tullessa siellä valtasi henkilökuntaa myöten tuntuva suru ja masennus. Hymyt tuntuivat niin väkinäisiltä ja käytävillä kaikuva nauru tekaistulta. Missään ei ollut merkkiäkään tutusta, täysin päinvastaisesta ilmapiiristä. Muistan purskahtaneeni pidäteltyyn itkuun heti lääkärin vastaanoton jälkeen. Oli niin sydäntä särkevää nähdä, miten yleensä niin iloinen ja tarmokas nainen, kuin Heini olikin, yritti pitää itsensä kasassa, mutta suru painoi armottomasti hänen päätään ja ryhtiään alas. Niiden vuosien aikana hän ei ollut enää pelkkä lääkäri, vaan sairaalaan seinien sisäpuolella olevaan  suureen perheeseen kuuluva sanoin kuvaamattoman rakas ihminen.

Viimeisen illan aikana ulko-oven viereen oli ilmestynyt musta risti ” RIP RSS 1951-2010″.  Aamulla tuntui, kuin näkisi yhä öistä painajaista. Ei oikein osannut kuvitella, että tänne paikkaan joka oli kuin toinen koti, ei milloinkaan enää tultaisi.  Tulevaisuus pelotti, kun ei ollut enään Reuman antamaa korvaamattoman suurta tukea. Hyvästi ja kiitokset olivat sanattomia, koska niitä ei sanoilla osaisi kuvailla. Omalla kohdallani remission saavuttaminen heidän avullaan olivat niitä parhaita kiitoksia.

Lähdön aika ei olisi kuulunut olla vielä, mutta aika yksinkertaisesti loppui kesken. Tämän jälkeen en ole sairaalan lähellä käynyt, enkä halua koskaan käydäkään. Yhä tulee pintaan epäreiluuden ja ikävän tunteet. Mutta onneksi voimme olla onnellisia siitä, että saimme olla osana oman alansa parhaan sairaalan historiaa!”

(Klikkaa kuvia suuremmiksi)

©MK