Valonpilkahdus

Havahdun yöllä hereille.  Käsiä särkee. Yritän liikuttaa jäykkiä käsiäni, jumpata sormiani. Vihloo. Käännän kylkeä ja yritän asettaa kädet niin että niihin kohdistuisi mahdollisimman vähän painetta. Jumppaan käsiä uudestaan.  Sattuu. Kipuviesti kulkee viiltäen koko kehoni läpi. Yritän saada unen päästä kiinni. Kuluu 10minuuttia…20…katson välillä kun miesystäväni nukkuu rauhallisesti vieressäni…40minuuttia…tunti…puolitoista tuntia.  Lopulta nukahdan. Aamulla herään jähmeänä. Lapsi vaatii, että nousen ylös.  Se tunne, kun vain tekisi mieli jäädä sänkyyn. Ei jaksaisi, ei vain pystyisi nousemaan. Pakotan itseni ylös. Aamupalapöydässä totean miesystävälleni, miten vaikeaa onkaan tänäaamuna herätä. Aamupalan jälkeen menen suihkuun ja miesystäväni töihin.

Suihkussa on paha olo. Pitkään aikaan peseytyminen ei ole tuntunut näin kamalalta. Pukeutuminen vie puoli tuntia, kun lapsi pyytää välillä katsomaan kun dvd:n piirretyssä seikkaileva sankari tekee jotakin hassua. Istun ruokapöydän ääreen ja mietin. Kelaan pitäisi lähteä, mutta ei vain kykene. Päätän, että käydään kuitenkin ulkona. Lapsen vuoksi pakko jaksaa, vaikka ulkona onkin suhteellisen kylmä kesäsää. Tuulee. Puen paljon vaatetta päälleni, lähes syysvarusteet. Lapsi pärjää vähemmällä. Vietämme lopulta mukavan metsäseikkailun löytäen mielenkiintoisia aarteita, joista osa matkaa kotiinkin. Teemme pienen kävelyn ja kotipihalla olemme vielä hetken hiekkalaatikolla.

Vaivoin jaksan lämmittää lounasta mikrossa. Lapselle ei oikein maistu. Yritän saada hänetkin syömään. Pakko päästä päiväunille. Muuten en selviä tästä päivästä.  Sänkyyn päästyäni joka paikkaa kolottaa. On painava, vaikea olo. Kehoni huutaa lepoa! Lapsi jää leikkimään itsekseen ihan mielellään, vaikka käykin muutaman kerran katsomassa ja näyttämässä lelujaan ennen kuin nukahdan. Nukun melkein tunnin. Herättyäni olen tyytyväinen.  Olo on parempi. Haluaisin jäädä vielä lepäämään hetkeksi,  mutta pakko päästä vessaan. Sitten on vuorossa lupauksen täyttö: uno peli lapsen kanssa.  Minä voitan. Lapsi itkee ja pettymys on suuri.  Lohdutan sylissä ja sitten pelaamme vielä yhden pelin. Lapsi voittaa.

Aika tehdä ruokaa.  Tässä kohtaa olen kiitollinen taitavasta ja motivoituneesta apulaiskokista, joka sekoittaa vaivatta yli kilonkin lihapullataikinan. Ilman häntä olisin tehnyt ehkä muuta kuin lihapullia tänään ruuaksi. Lasken ruokalusikoilla nökkösiä pellille. Nyt en jaksa panostaa pyörittelyyn saati pannulla paistamiseen.  Olemme jo ruokapöydässä kun miesystäväni tulee töistä kotiin. Käyn välillä ottamassa viimeisiä pellillisiä pois uunista. Ruokailun jälkeen lapseni ja miesystäväni menevät leikkimään. Menen hetken päästä perässä.  Istun lattialla miesystävääni nojaten ja osallistun leikkiin. Ihanaa katsoa, kuinka nuo kaksi jo naurattavat toisiaan.

Alkaa olla jo iltatoimien aika. Miesystäväni hauskuuttaa poikaa ”kolikko nenästä ja korvasta” tempulla ennen kuin lähtee käymään kotonaan. Järjestelemme pojan kanssa hieman ja ryhdymme iltasaduksi pelaamaan Afrikan tähteä.  Afrikan tähteä ei millään tahdo löytyä tänään. Lopulta minä sen löydän ja kun ehdin takaisin lähtöpisteeseen, pettymys valtaa pienen miehen jälleen.  ”En enää ikinä pelaa sun kanssa!” ja kyyneleet valuvat pitkin poskia. Lohtusylin aika. Aika myös siirtyä iltapalalle. Hunajateetä kaatuu pöydälle. Poika menee sänkyynsä peiton alle piiloon.  Siivoan pöydän.  Uusi yritys.  Muki kaatuu taas. Poika siirtyy viereiseen tuoliin ja minä siivoan pöydän. Taas. Pojan nauttiessa iltateestään täytän tiskikonetta. Vihdoin päästään pisu ja pesu vaiheeseen. ”Mun vuoro pestä hampaat” ilmoittaa poika. Selvä. Tänään en ainakaan kiistä vastaan. ”Kerro, kun olet pessyt. Minä pesen ne sitten aamulla” vastaan.

Lopulta pääsen peittelemään lapseni sänkyynsä.  Menen tänään hänen viereensä. Kerron ottavani unet, ennen kuin jatkan ”töitä”. Poika pyörii. Selkää särkee.  Kun poikani on asettanut itsensä mukavasti, katson häntä silmiin, silitän, hymyilen ja kerron miten tärkeä ja rakas hän on. Kiitän kivasta päivästä, huomisesta tehdään vielä kivempi. Saan vastaukseksi intensiivisen katseen ja hymyn. Melkein jo nukahtaa, kunnes huomauttaa, että pehmolelulammas on jäänyt käteni alle. Vastaan: ”Otan sen kainalooni”. Pian jo kuulen nukkumisen ääniä, kun pieni mies on jo vaipunut uneen. Itse jään odottelemaan nukkumattia. Ei se tule. Yritän saada paremman asennon. Ei se uni vain tule. Lopulta nousen. Olen sentään lepäillyt. Peittelen pojan paremmin. Jään hetkeksi istumaan,  silittämään ja ihastelemaan.  Annan suukon otsalle ja lähden jatkamaan kesken jäänyttä tiskikoneen täyttöä.

Vaikka pojan syntymän (v.2010) jälkeen on syntymävuodesta lähtien joka vuosi ilmestynyt uusi vaiva tai diagnoosi, en vaihtaisi äitiyttä, lastani siihen. Lapseni on Aurinkoni pilvisenä ja kylmänäkin päivänä. Jokainen meistä voi kenties jotenkin samaistua tarinaani, tositarinaan kamppailusta uupumuksen, kipujen ja velvollisuuksien välillä. Kuitenkin meillä kaikilla on Se oma Aurinkomme, valomme mistä saa energiaa jaksaa edes hetken eteenpäin vaikeinakin päivinä. Usein ne ovat esimerkiksi lemmikkejä, harrastuksia tai ihmissuhteita. Muistakaamme pitää kiinni omastamme. Löytäkäämme se valonpilkahdus myös hämärimpinä päivinä, kun tuntuu raskaalta, kun tuntuu, että ei millään jaksaisi.

Valoisaa juhannusta ja Aurinkoista kesää kaikille!