Mielessäni on pyörinyt yksi kysymys jo vuosia, enkä ole vieläkään löytänyt vastausta siihen: miksi on niin vaikeaa tavoittaa nuoret reumaa sairastavat aikuiset ja heidän läheisensä ja saada heidät mukaan toimintaan? Vastaus ongelmaan saattaa löytyä lähempää kuin arvaankaan, mutta en vain ole sitä suostunut myöntämään.

Tämänhetkinen elämäntilanne on hyvin kiireinen, vaikka olenkin kotona lapsen kanssa. Vuosi sitten päätimme vaimon kanssa että teemme vuoronvaihdon ja minä jään kotiin hoitamaan lasta ja vaimo lähtee töihin. Käsitykseni oli, että nyt minulla on aikaa tehdä kaikenlaista ja panostaa näihin reumajuttuihin ja muuhun kivaan yhdessä lapsen kanssa. Olenkin kerennyt tekemään kaikenlaista, mutta pakko on kyllä todeta että kiirettä on pitänyt. Kaikki menot pitää suunnitella etukäteen ja laittaa kalenteriin, jotta pysytään ajantasalla milloin pitää olla missäkin.


Kerta toisensa jälkeen olen kuitenkin todennut, että vaikka nyt tilanteeni onkin hyvä ja reuma on kutakuinkin aisoissa, niin joku kontaktipinta on hyvä pitää myös muihin reumanuoriin. Olen käynyt reumanuorten kursseilla ja erilaisissa tapaamisissa ja joka kerta olen ollut tyytyväinen että tuli lähdettyä. Aina on löytynyt uusia kivoja tyyppejä ja joihinkin on tullut pidettyä jälkikäteenkin yhteyttä.

Väistämättä olen kuitenkin ajautumassa siihen tilanteeseen, että aika ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen ja jostain joutuu välillä karsimaan. Olen nimittäin palaamassa työelämään syksyllä ja se on samaan aikaan sekä hieno, että hieman pelottava ajatus. Reuman kanssa tilanne on hyvä, kun ei ole tarvinnut istua pitkiä päiviä koneen ääressä. Tilanne kuitenkin muuttuu ja selkäkivut saattavat palata. Olen varautunut siihen ostamalla itselleni salikortin, mutta silti vähän jännittää, sillä aika tulee olemaan erittäin kortilla.

Puretaanpa tulevan syksyn aikataulua hieman osiin, niin on ehkä helpompi ymmärtää mistä on kyse. Viikossa on 168 tuntia joista:

  • n. 56 tuntia menee nukkumiseen
  • n. 40 tuntia menee töihin
  • n. 5 tuntia menee työmatkoihin ja lapsen hakemiseen hoidoista

Jäljellä on vielä 67 tuntia, joista 32 hereilläolotuntia sijoittuu viikonloppuun. Viikolla on siis yhteensä 7 tuntia per päivä kun pitäisi hoitaa: lapsen perustarpeet (syöttämiset, vaippojen vaihdot, vaatteet jne..), kaupassa käynnit, salilla käynnit, ruoan tekeminen, yhdistystehtävät ja lukemattomat muut tehtävät. Ainiin, ja pitäisihän niitä ystäviäkin tavata!

Tämä kaikki on vielä tulossa ja olenkin aloittanut jo siihen valmistautumisen etukäteen. Meillä on synkronoidut kalenterit, jotta tiedetään missä ja milloin toinen on menossa. Meillä on neljän viikon kiertävä ruokalista jotta ei tarvitse käyttää aikaa että mitähän ruokaa sitä laittaisi. Meillä on sovittuna työnjaot kotitöille. On kuitenkin selvää, että kaikkea ei voi suunnitella etukäteen ja sillekin on jätettävä aikansa, että kaikki ei mene kuin on suunnitellut: lapsi voi sairastua, tuleekin kiireellinen palaveri joka venyttää päivää, pyörästä puhkeaa rengas.

Olen kuitenkin päättänyt että en aio elää kiireen tunteessa, enkä aio antaa kiireellee liikaa tilaa. Liian paljon saa lukea ihmisten totaalisesta väsähtämisestä ja ahdistumisesta kun jatkuvasti on kiire. Aion taistella sitä ajatusta vastaan, että minulla olisi jatkuvasti kiireen tunne. Uskon että kertomillani ennakkovalmisteluilla tuota tunnetta saa pienemmäksi, mutta uskon myös siihen että ajattelemalla muuta kuin kiireen tunnetta, voi voittaa jo aika paljon. Aion hyödyntää joskus käymääni kymmenen viikon rentoutuskurssia. Aion tehdä rentoutusharjoituksia ja jatkaa samaa linjaa jonka opettelin joku vuosi sitten: älä juokse lähtevään bussiin. Se on vähentänyt omaa stressiäni todella paljon kun olen päästänyt irti kiireen tunteesta.

Omaan alkuperäiseen kysymykseeni vastaten: vaikka olisi kuinka kiire ja ruuhkavuodet käynnissä, älkää jättäytykö kokonaan pois vertaistuen piiristä. Sitten kun se huono hetki koittaa, niin on mukavaa että on ne kontaktit joille voi heti kertoa olostaan. Oma lupaukseni on, että vaikka olenkin hieman taka-alalla seuraavan vuoden reumanuorten toiminnasta, niin en aio teitä unohtaa, sillä olette huikeita! Aion käyttää aikaani myös vertaistuelle ja toiminnan kehittämiselle. Muistakaa – koko elämäänsä ei tarvitse antaa ja uhrata yhdistystoimintaan, jo tunti kuukaudessa voi auttaa kaikkia eteenpäin. Olkaa rohkeita ja ideoikaa yhdessä 🙂

Mukavaa kesää!