Hyvien laulujen sanoitukset ovat yleensä sellaisia, että mahdollisimman moni pystyy samaistumaan niihin. Tykkään kuunnella aamusiin radiota ja laulaa mukana, joten minun tulee kuultua monenlaisia kappaleita. Jokaisesta biisistä tulee erilainen fiilis. Tänään kuulin kappaleen, josta minulle tuli hyvä ja tarmokas olo. Pystyin samaistumaan laulun sanoihin ja uskon että niin moni muukin, jokainen tietysti omalla tavallaan.

Kyseessä oleva kappale on nimeltään Sankaritar ja sen esittää Tiktak. Sellaista rokahtavaa poppia, jonka mukana on kiva hoilata oli lauluääntä tai ei.

”Tämän iän piti olla parempi ja
olotilan jotenkin tyyni
Kenen vika? Kuka meni valehtelemaan?”

Kun sairastaa kovasti lapsena, usein kai ajattelee, että sitten aikuisena kaikki on paremmin ja helpompaa. Usein se taitaa jäädä kuitenkin vain haaveeksi ja aikuisena kaipaillaan lapsuutta että kuinka olikaan niin paljon helpompaa.

”Kadottanut olenko todellisuudentajun,
hajun siitä, mikä uhkaa koko ajan?
Minun täytyy mennä eteenpäin,
on pakko tehdä vielä enemmän mitä vaan.”

Se on se tunne, kun olet käyttänyt päivän viimeisen lusikkasi ja aiot lainata seuraavan päivän lusikoista. Kun tiedät, että nyt pitäisi oikeasti huilata, mutta et malta pysähtyä. Tässä suorituskeskeisessä maailmassa heikompi jää helposti jalkoihin, joten kai meille on iskostunut se ajatus, että itseään pitää venyttää niin pitkälle kuin mahdollista – joskus aika tuhoisin seurauksin.

”Mä näen tyhjän taistelukentän
oon ihan yksin sodassa siellä”

Kavereiden ja perheen ei ole aina helppoa ymmärtää sairasta nuorta, joka kuitenkin haluaisi olla kuin muut ja käy jatkuvaa taistelua siitä, että jaksaa elämässä. Joskus matka saattaa tuntua aika yksinäiseltä kun kukaan ei tunnu ymmärtävän.

”ja vihaan tyyntä myrskyn edellä
kun tapahtuu on helpompi hengittää.”

Kun kipu on ollut elämässä tarpeeksi pitkään, siihen alkaa vähitellen tottua. Kipu sulautuu osaksi arkea eikä aina välttämättä muista, miltä tuntuu elää ilman kipua. Sitten kun on parempi hetki, kun kipu on hetken poissa, tulee sellainen orpo tunne aivan kuin jotain puuttuisi. Varma asia on se, että kipu tulee takaisin. Joten kai osaltaan voin sanoa vihaavani sitä tyyntä ja kivutonta hetkeä, jolloin en voi muuta kuin odottaa koska kipu tulee takaisin. Kipu on jo niin vahvasti osa minua, että se on peräti jo tuttua ja turvallista.

”Mä näen tyhjän taistelukentän
pahimman vastustajani tiedän
minusta itsestäni sen löydän.”

Tämä on se kohta tässä kappaleessa joka kolahti minuun. Sairauteni on pahin vastustajani, se joka eniten vaikeuttaa elämääni, jolla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin olla esteenä kaikelle mitä haluan tehdä enkä pääse siitä koskaan eroon. Ja koska sairauteni on kuitenkin osa minua itseäni, sopivat laulun sanat hyvin kuvaamaan sitä.

”Ei, en pysty lopettamaan,
mä huidon pimeän taa
ota kiinni jos saat!
Todellako pysyisit mun perässäni koko ajan
mä en haluu kenenkään takia hidastaa
Tosi kovat tavoitteeni korkealla
olen epätodellisen tunnollinen
ja niin hyvä kehittämään ongelmia
aivan kaikesta, mitä tulee vastaan.”

Koska olen niin jääräpäisesti aina tekemässä kaikkea ja vielä enemmän, on moni läheinen ihminen usein yrittämässä hidastaa tahtiani. Usein teen asioita hirveällä tahdilla ja sitten olenkin seuraavan kuukauden vuodelevossa.

”Mä näen tyhjän taistelukentän….”

”tätä saat jos mä oon mitä tahdot
tätä saat jos mä oon mitä kaipaat
tasamaa se on kaukana tästä
löydy rauhaa ei mun elämästä
sori mulla on hankala luonne
sitä huitelen tänne ja tuonne”

Niin kai sitä voisi sanoa, että minulla on hankala luonne. Sairauden kanssa eläminen on välillä sellaista vuoristorataa että oksat pois. Täytyy olla vahva, että pärjää. Onneksi minulla kai vielä on vähän rauhaakin jäljellä elämässäni, vaikka pelkältä taistelukentältä se välillä tuntuukin. Tästä biisistä tällaiset tunnelmat. Pitäisiköhän seuraavaksi samaistua johonkin rauhallisempaan kappaleeseen.