Kirjoittajana vieraileva bloggaaja Mari

 

”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön,
kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.
Kell’ onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.”

Eino Leino runoilee kauniilla ja koskettavalla tavalla onnesta ja sen hauraudesta. Onni täytyy salata, se on aarre, joka täytyy pitää visusti omana tietonaan. Kainuulaisrunoilija kehottaa jopa pakenemaan korpeen ja elämään siellä hiljaa onneaan piilotellen. Mitä jos runoon vaihtaa onnen tilalle kivun?

Runo saisi tuolloin surullisemman ja ahdistavamman sävyn. Mutta olisiko se silti yhtä totta? ”Kell’ kipu on, se kivun kätkeköön, kell’ särky on, se tuskan peittäköön. Ja olkoon surullinen tuskastaan, kärsivänä yksin vaan.” En tiedä, onko se suomalaisuutta, jääräpäisyyttä vai muuten vaan tyhmyyttäni, mutta olen omassa käytöksessäni huomannut piilottavani kipuni viimeiseen asti. Pinnistän reippaana, vaikka tuntuu kuin jalka tippuisi tielle. Kyllä minä olen reipas. Kyllä minä pystyn. Uskon, että tämä on meillä reumaatikoilla melko tavallista, eikä se ole todellisuudessa tyhmyyttä vaan itsesuojeluvaisto. Kun kertoo kivustaan, asettaa itsensä hyvin haavoittuvaan asemaan – joissain tilanteissa jopa altavastaajan asemaan. Kertominen voi myös hämmentää kuulijoita ja aiheuttaa heissä hyvin monenlaisia mielikuvia ja ajatuksia. Tämän tiedostaminen tekee tilanteesta entistä tukalamman.

Mutta miksi valitsin juuri tämän runon, joka ei liippaa läheltäkään reumaa? Runon palautti mieleeni rakkaani, joka sanoi minulle runosta ehkä tuon tunnetuimman, ensimmäisen lauseen, kun pyysin häneltä saisinko laittaa yhteiskuvamme nettiin. Onnea ei kuulemma sovi ”hehkuttaa”, vaan parempi myhäillä tyytyväisenä omissa oloissaan. Onnessa ja kivussa täytyy siis olla jotakin samaa.

Täytyykö elämässä sitten valita, otsikon mukaisesti, onni vai kipu? Helposti voisi ajatella niiden olevan toisensa kumoavat asiat, jos on sairas ja kipeä, ei voi olla elämäänsä tyytyväinen ja onnellinen. Ja onnellinen ihminen ei mielikuvissa useinkaan ole sairas ja raihnainen. Minä uskon ja tiedän, että yhtälö on mahdollinen – kipeä voi olla onnellinen. Kipua tai onnea ei kumpaakaan tarvitse piilottaa.

 

Ajatuksin, Mari

Kirjoittajasta; Olen 23-vuotias fibromyalgiaa sairastava nuori nainen. Reuma todettiin minulla 2010, juuri kun olin valmistumassa mielenterveys- ja päihdetyön lähihoitajaksi. Tällä hetkellä opiskelen viimeisiä kuukausia uuteen ammattiin Oulussa, mutta asun jo puoliksi Tampereella, kihlattuni luona. Kirjoittelen pohtivaan sävyyn oman elämäni sattumuksista, reuman sävyttämistä tilanteista ja tunteista.